Heinäkuussa 2018 matkustin Kiovaan työasioissa. Viikon verran koulutin nuoria ukrainalaisia laulajia kaupungissa, jossa oli samanaikaisesti erittäin keskieurooppalainen ja jotenkin erilainen fiilis. Vain harva osallistuja puhui yhtään englantia, joten toimimme venäjänkielisen tulkin välityksellä. Matkalla olin opetellut sanomaan kymmenkunta turistille tyypillistä fraasia (hyvää päivää, kiitos jne.) venäjäksi ja perillä opettelin samat ukrainaksi. Liekö ollut paikallisen historianopetuksen tulosta, mutta varsinkin vanhemmat osallistujat eivät millään meinanneet uskoa, että suomalaisena en puhunut venäjää. Musiikin kieli on onneksi universaali, joten yhteinen sävel löytyi sananmukaisesti.
Ehdin kiertelemään kaupunkia turistina vain tulopäivänäni. Sydämellinen ja lahjakas emäntäni Laura vei minut katsomaan päänähtävyyksiä ja ehdimmepä ruokailemaankin paikallisessa kuppilassa. Kiovan historia on pitkä ja kunniakas. Ja sitten on niitä muistoja, joita ei olisi ikinä toivonut tapahtuvan.
Työskentely ukrainalaisten nuorten aikuisten kanssa kertoi kansakunnasta, joka on tottunut tekemään ahkerasti töitä päämääränsä eteen. Asenne ei todellakaan ollut ”teen parhaani ja katson mihin se riittää”, vaan ”harjoittelen nopeasti ja tehokkaasti ja osaan tämän huomenna”. Ja kyllähän se tuloksiakin toi.
Ukrainalaisten tasa-arvokäsityksistäkin sain väläyksen. Erään laulajan puoliso tuli englanninkielentaitoisena iltaisin auttamaan vaimoaan saamaan kaiken irti opetuksesta. Toisen puoliso toi 2 kk vanhan vauvan syötettäväksi muutaman tunnin välein, jotta rouva sai osallistua kurssille täyspainoisesti.
Facebook osoittautui hyväksi kanavaksi pitää yhteyttä Kiovassa tutustumiini ihmisiin. Kääntäjä poistaa kielimuurin ja niinpä olen voinut seurata näiden laulajien elämää tuon tapaamisen jälkeen. On menty kiertueelle Keski-Eurooppaan, tehty televisioshow’ta, menty naimisiin ja saatu lapsia.
Ukraina oli sotaa käyvä valtio vieraillessani Kiovassa. Kurssille osallistui myös yksi venäläinen nuori laulaja, joka matkusti paikan päälle Baltian kautta, sillä suoraa lentoliikennettä maiden välillä ei silloinkaan ollut. Sota ei kuitenkaan näkynyt Kiovan katukuvassa.
Helmikuussa 2022 tilanne muuttui. Kauhunsekaisin tuntein seurasin ukrainalaisten tuttujeni postauksia. Pelko kumuloitui postauksissa 24.2.2022 Venäjän joukkojen hyökätessä laajalti. Lento sukulaisten luokse Kazakstaniin ei enää lähtenytkään Kiovasta, äidit lapsineen ja raskaana olevat nuoret naiset pakenivat länttä kohti, osa siirtyi kellareihin ja metrotunneleihin turvaa etsimään.
Kiovalaisten postaukset täyttyivät neuvoista: mistä saat lääkärin apua ja lääkkeitä, mistä saat insuliinia diabeetikolle, missä jaetaan vettä ja ruokaa, minne voi mennä, kun asunto on pommitettu hajalle. Sydäntä särkeviä olivat myös kyselyt tutuista: oliko kukaan nähnyt heitä tai saanut kiinni puhelimella. Yksi laulajista asui perheineen Butsassa. He pääsivät sieltä pois pari viikkoa ennen järkyttäviä uutisia.
Kahden päivän päästä tulee vuosi hyökkäyksen alkamisesta. Osa tuttavistani on paennut Keski-Eurooppaan ja kerää tälläkin hetkellä rahaa itselleen ja Ukrainaan laulamalla. Nuoret miehet ovat palveluksessa, mutta sen tarkemmin en heistä tiedä. Osa koettaa elää Kiovassa niin normaalia elämää kuin se vain on mahdollista.
Sota tulee yllättävän lähelle, kun sitä tarkkailee tuttujen ihmisten silmin. Vuosi on valtavan pitkä aika pelkoa ja kaaosta. Eikä loppua vielä näy, vaikka sota kuitenkin loppuu jonain päivänä. Sen toivon varassa ukrainalaisetkin jatkavat maansa puolustamista.
Sitä uskoa ja toivoa haluan valaa heihin muiden kuopiolaisten laulajien kanssa, kun kokoonnumme perjantai-iltana tuomiokirkon portaille laulamaan ukrainaksi Oi u luzi chervona kalyna:
Niityn punamarjaiset heisipuut ovat taipuneet alas, sillä upea Ukrainamme suree. Me otamme ja nostamme punaiset marjat ylös ja nostamme samalla kunniakkaan Ukrainan.
P.S. Vastasin vaalikoneeseen seuraavasti:
Ukrainaa on tuettava sodassa ja jälleenrakennuksessa kustannuksista huolimatta. Se on ainoa oikea ratkaisu Suomen turvallisuuspoliittisesta ja inhimillisestä näkökulmasta. Jälleenrakentamiseen tulee samalla syyllä moraalinen velvoite.
Suomen on käytettävä puolustukseen rahaa vähintään Naton tavoitteen verran. On selvää, ettei näköpiirissä ole aikaa, jolloin voisimme tinkiä maanpuolustuskuluista.