Puhutaanpa hetki hankehumpasta.
Kunnat, koulut, oppilaitokset, kulttuuri, urheilu, tiede ja kolmas sektori ovat esimerkkejä tahoista, joiden rahoitus tulee erilaisista hankkeista.
Hankkeen elinkaari alkaa aiheen keksimisestä ja hankesuunnitelman laatimisesta. Suunnitelma kilpailee muiden hankkeiden kanssa rahoituspäätöksistä ja onnelliset rahoituksen saajat pääsevät toteuttamaan lyhyemmän tai pidemmän hankkeensa. Omaa rahaakin on oltava, yleensä 20-70 % kokonaiskuluista.
Hankkeeseen liittyy usein tiukat ohjeet hallinnoinnista varsinkin jos raha tulee EU:sta. Kotimaiset säätiöt ovat tässä asiassa joustavampia. Joka tapauksessa osa työajasta kuluu itse asian sijaan papereiden täyttämiseen. Onhan rahoittajan saatava tietää, käytettiinkö varat suunnitelman mukaan vai ei.
Hankkeen elinkaaren lähestyessä loppuaan alkaa seuraavan hankkeen valmistelu, jotta hankkeen työllistämät saavat jatkopestin toisessa hankkeessa. Näin ollaan tiiviisti mukaan hankehumpassa.
On erinomaista, että kehitysrahoitusta on saatavissa. Moni merkittävä projekti jäisi muuten toteuttamatta, taide tekemättä ja tiede edistymättä. Huolestuttavaa on se, kuinka paljon hankehumppa vie työaikaa itse sisällöstä ja rasittaa toteuttajia. Stressi seuraavan rahoituksen saamisesta on kuluttavaa.
Valitettavan usein hankkeilla rahoitetaan perustoimintaa: koulutusta, tutkimusta, taidetta, liikuntaa. Kuinka paljon säästöä syntyisi, jos perusrahoitus olisi kunnossa ja asiantuntijat keskittyisivät itse asiaan toistuvien rahoitushankkeiden sijaan?